kalabaliikkia

kalabaliikkia

torstai 20. lokakuuta 2016

Voi juurtuminen.

Juuri tuli kaksi kuukautta täyteen Izmirissä. Etenkin Istanbuliin jääneet turkkilaiset kaverit kyselee: "Oletko tottunut/sopeutunut jo Izmiriin?" Vastaan yleensä, että joo, pikkuhiljaa. En uskalla sanoa mitään varmaa "KYLLÄ" vastausta ilotansseineen, mutta en myöskään apeaa "en" ja totuus on muutenkin jossain siinä puolivälissä. Siihen nähden kuinka ikävöivä olin lapsena - en kestänyt leireillä tai mummolassa ollessa kuulla äidin ääntä kun tuli heti ikävä - en nykyään niin ikävöivä ole. Tietysti sitä äitiä, siskoa ja ystäviä olisi ihana useammin nähdä ja on tietysti ihan ikäväkin. Istanbuliin en sinänsä ole siis myöskään ehtinyt kunnolla ikävöidä, mutta toki tuolla reissussa kun näki muutamia sielläkin asuvia suomiystäviä, tuli pienimuotoinen haikeus ja samoin kun on paikallisten ystävien kanssa yhteydessä.

Yksi ystäväni oli käynyt Kreikassa ja kehui sikäläisiä kahveja maasta taivaaseen ja heitti "lähdetään Ateenaan"-kommentin minulle. Yllätyin itsekin ensi reaktiostani ja tunteesta, "Siis apua, ahdistaa ajatuskin että pitäisi lähteä reissuun". Ehkä se Istanbul vielä menisi, kun siellä on tuttuja ja pääsisi ystävien luo varmasti majoittumaankin ja Suomi sinänsä että ihmisten näkemisestä on aikaa. Vaikka ruska-, kynttilä-, sauna- jne. kuvat Suomesta täyttää facebookin ja whatsappin ryhmäviestit ja vaikka ne jotain liikauttaakin sydänalassa, ei minulla sinänsä Suomeen menemistä ole ikävä. Olen tässä koittanut nyt miettiä miksi ei tullutkaan sitä normaalia iloisen myöntyväistä ja helposti innostuvaa fiilistä.

Luulen, että on vaan ollut nyt niin monta muutosta, että nyt on olo että tekee mieli takertua "kynsin hampain" (ei kirjaimellisesti) tänne. Laittaa jarrusukat jalkaan ja vaikka käsiinkin ja tarttua nyt tähän maisemaan. Katsella vuoria eri kulmilta, vuoria silloin kun ne siintävät sinisinä horisontissa, vuoria lähempää, vuoria keskipäivän auringossa ja vuoria kun aurinko laskee. Tahdon ihmetellä palmuja ja palmujen ja mäntyjen viehättävää yhdistelmää. Siinä on jotain hauskaa, kotoisaa, niinkuin omaa elämääni jossa suomalainen ja turkkilainen kohtaavat. Haluan myös olla kotona ja kirjaimellisesti kotiutua. Oppia tietämään mikä huone on kuuma päivällä, mikä illalla. Ilahtua uudelleen niistä huonekaluista tai kohdista täällä, jotka jo miellyttävät silmää ja tietysti myös haaveilla tulevasta.

 



Voisiko tämä olla jotain tarvetta juurtua nyt tänne. Istanbuliin muuttaessa en muista ainakaan kokeneeni samaa. Sieltähän minun piti jatkaa matkaa Bulgariaan, eikä ensisijaisesti juurtua, vaikka juurruinkin kyllä. Olisiko se käynyt jotenkin huomaamatta vaan. Kyllä tässä nytkin on jo juurtumista tapahtunut, mutta ehkä se vaan tarvitsee nyt vähän aikaa ja rauhassa paikallaan oloa. Mielummin nyt lähden etsimään Izmirin ja lähialueiden nähtävyyksiä kuin toisiin maihin, vaikka Kreikka ja Kypros ovatkin listalla jo jonkin aikaa keikkuneet. Uskon kyllä, että mieli muuttuu pian ja otan iloisena laukun kaapin päältä, pakkaan ja menen reissuun, mutta nyt laukku kerätköön vielä ainakin hetken pölyä siellä ja minä iloitsen että saan tänne siskoni ja tätini kylään ja päästään yhdessä seikkailemaan näihin maisemiin. 



Luvassa siis varmaankin kertomuksia Smyrnan ja Efeson raunioista, jos suunnitelmamme ja vieraiden haaveet toteutuvat :)




sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Vanhan kaupungin kujilla kuljeskelua - reissupostaus nro 3

Toisena aamuna saatiin maistaa taas ihanaa turkkilaista kohteliaisuutta, kun hotellin respassa meitä muutenkin koko ajan tosi hyvin palvellut työntekijä kertoi, että keskustaan pääsisi myös "venetaksilla" maata pitkin menevän perus minibussin sijaan. Sinnehän sitten suunnattiin ja muutamalla liiralla päästiin vettä pitkin satamaan lähelle nk. vanhaa kaupunkia, joka olikin ensimmäinen tavoite. Aika ihana tunne, kun laiva lipui kanavassa, vuoria näkyi kaukana. Juuri noita ihan parhaita sinisiä silhuetteja, kun vuoret näkyy eri sävyisinä horisontissa. Niitä voisin ihailla kyllä aika melkoisen kauan tuijotella varsinkin kun aallot liplattaa ja samassa lautassa on tuttuja naisia.





taatelit kohta korjuukypsiä


Päättäväisinä lähdettiin satamasta kohti nk. vanhaa kaupunkia, Paspaturia On aina mielenkiintoista käydä vähän basaarikujilla kiertämässä, tosin kyllähän turistialueiden kujat muistuttavatkin toisiaan, vaikka sinänsä kaupunkien maisemat erilaisia olisivatkin. Mutta eipä sekään niin justiinsa ole, kun seura on hyvää. Istanbulissa asuin siis kalustetussa asunnossa ja nyt olen rakentelemassa kotia ihan alusta saakka. Siksikään minua ei kyllä tyynynliina-, päiväpeitto-, astia jne. -valikoimien katselu ja kiertely haittaa ollenkaan. En ehkä ole sen värikkäimmän turkkilaissisustuksen ystävä - sen, jossa joka huone on eri värinen, eikä tupsuissa, pitsissä, kimalteessa jne. ole säästelty, mutta huomaan kyllä myös että haluan jotain turkkilaista kotiini silti, tai jotain joka minua tästä maasta muistuttaa. Kun tarpeeksi kiertää, niin on mahdollista löytää myös hieman hillitympiä värejä ja kuviointeja myös. Minulla on ihan vaalea sohva, löysin siihen tuolta reissulta puuvillaisen vaaleanturkoosin (lähelle minttua, mutta se kuulostaa liian pelottavalta :) ) päiväpeiton, jonka voi laittaa siihen suojaksi. Lisäksi löytyi kaksi vaaleaa tyynyliinaa. Lupaan kodista kuviakin vielä johonkin päivitykseen.


tämän tapaiset tyynynliinat ostin, mutta vähemmillä väreillä


Näitä etsinkin :)


oijjoi mitkä pelakuut ja minkä värisissä ruukuissa!



Fethiyen satama-aluetta ravintolan kattoterassilta
Nähtävyyksiähän Fethiyen läheltä löytyisi mm. Kayaköy ja Saklıkent ja monta muuta. Me päädyttiin Amyntaksen kalliohaudoille kaupungilla hengailun jälkeen. Tarkoituksena oli viettää rentoa päivää. Tiedettiin, että  kalliohaudat ei ehkä ole Turkin hienoimmat. Aiemmin olen käynyt kalliohaudoilla Demressä, jossa oli parempi ja näyttävämpi kalliohauta-alue, mutta tätä Fethiyen aluetta on kehuttu erityisesti sieltä olevien näköalojen vuoksi. Sitäpaitsi oli mukava nähdä vähän kaupunkia ja kuljeskella mukavassa säässä kujilla.

Pienet kujat ja niiltä näkyvät pihat ovat aina mielenkiintoisia. Niissä on jotain tuttua kylämäisyyttä Suomestakin, mutta värit, tuoksut, kasvit ja maisemat ovat silti niin erilaisia ja myös erilaisia mitä vaikkapa Istanbulin tai Izmirin keskustan alueella. Minun silmää ja erityisesti valokuvaussilmää houkuttelee nämä ylös alas menevät kujat, pihoista aitojen läpi, yli tai ali kurkottavat oliivipuiden, päärynäpuiden, luumupuiden ja viinirypäleköynnösten oksat. Paprikataimien ja kukkien ruukut on tehty lähinnä erilaisista ämpäreistä ja peltitölkeistä ja ne levittäytyvät katujen varsille. Kissat oikovat uneliaina selkiään herätessään ääniimme päikkäreiltään autojen alta ja pensaiden katveista. Ovia löytyy perinteisten valkoisten tai tummien tehdasvalmisteisten lisäksi violetteina, pinkkeinä, räjähtäneinä, tyylikkäinä jne. Lämpimässä tuulessa liehui erilaisilla naruviritelmillä lakanaa, paitaa, peittoa ja pöksyä. Tällaisilla kujilla elämä näkyy ja se saa näkyä. Tykkään. 
öljypurkkien paprikat ja kukat


violetti ihana ovi





Edelleenkään ei tarvinnut paljon kysellä reittiä, (tosin googlemaps puhelimestakin auttaa) sillä paikallisten mielestä tällainen ulkomaalaisten naisten joukko oli varmaan itsestäänselvästi menossa kohti kalliohautoja - sellaisella varmuudella ohjetta tuli risteyksissä arpoessamme. Jossain vaiheessa ne alkoivatkin jo näkyä. Portaita oli muutama kivuttavaksi ja nousun myötä alkoivat myös alhaalla näkyvät maisemat tulla upeammiksi ja upeammiksi. Kannatti nousta ylös, kuten yleensä aina. 






auringonkukkaöljyastia


katu nro 73

paprikat kuivumassa talvea varten


Takaisin palatessa jatkui kuvaaminen ja asioiden ihmettely. Nautin täysin siemauksin keskusteluista siinä alaspäin laskeutuessa. Tiedättehän, kun joskus on helppo olla porukalla. Keskustelunaiheet poukkoilee taivaan ja maan välillä sinne ja tänne. Välillä joku aina pysähtyy kuvaamaan, kuvausvinkkejä annetaan ja kuvaamisen jälkeen juttu ja matka jatkuu. Suurkaupungeissa asuvat (suurin osa meistä) nauttivat pienistä kaduista ja rauhasta sekä tietysti siitä että saa höpötellä omasta kulttuurista olevan kanssa. Paikallisten ystävien kanssa on sitten omat ilonsa ja suomalaisten kanssa omansa. 



Aurinko laski taas Välimereen. Sitä ei väsy myöskään katselemaan. Viimeisen illan haikeus alkoi hiipiä mieleen. Nyt pitäisi hyvästellä taas sakki joksikin ajaksi. Toisaalta taas näiden naisten kanssa heipat sanotaan melko pienellä tunnekuohulla. Nähdään taas - nähdään kun sellainen mahdollisuus tulee. Elämä on muutenkin niin lähtemistä ja tulemista, että siihen alkaa jotenkin tottua. Vaikka toisaalta niitä kaikkein rakkaimpien ja läheisimpien hyvästelyihin ei tottune eikä kai tarvikaan. Näiden päivien aikana puhuttiin paljon myös niistä asioista, jotka ikäänkuin vaan kuuluu siihen pakettiin kun lähtee eläämänsä ulkomaille elämään. Siihen kuuluu lähtöä ja tuloa. Lentokentät ja erinäköiset asemat tulevat tutuiksi ja matkalaukkua ei tarvitse etsiä varaston perältä miettien "minkä värinen se nyt olikaan". Erinäköisiin tapoihin, ruokiin jne. ollaan totuttu tai sitten siihen on totuttu että ne on erilaisia, vaikka maku ei aina miellyttäisikään ;)
Heihei - Nähdään taas.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Perhos(itta)laakso

Olin kuullut Perhoslaaksosta (kelebekler vadisi butterfly valley), laaksosta ja rannasta, jonne päsee vaan vaarallista reittiä pitkin patikoimalla tai veneellä. Reitti on kuulemma oikeasti haastava ja tiedon mukaan matkalle on joku kuollutkin. Valitsimme siis merireitin. Ölüdenizistä, josta mekin paattiin hypättiin, menee myös useamman tunnin mittaisia "risteilyjä", joiden aikana poiketaan useampaan rantaan ja niissä viivytään tunti tai pari. Me valitsimme kuitenkin Kelebekler vadisin oman venekuljetuksen, 20 TL ( noin 6 euroa) edestakaisin ja saimme olla haluamamme ajan laaksossa.

Hyppäsimme minibussiin hotellin edestä Fethiyestä ja siitä dolmukseen kohti Ölüdeniziä. Ihan ei tietysti tietty missä pitäisi jäädä pois, mutta tässä maassa se ei erityinen ongelma ole. Innokkaita neuvojia löytyi niin turkiksi kuin englanniksi. Saatiin ohjeet olla suostumatta lippuja kaupustelevien houkutuksiin vaan ostaa vaan liput oikeaan lauttaan suoraan. Lautalla oli rauhallista, vaan pari muuta ja meidän sakki.

Katselin ympärillä turkoosina laineilevaa välimerta ja joka puolelta merestä yhtäkkiä kohoavia vuoria. Tähän aikaan syksyä on jo melko kuivaa, mutta välillä tiheämmin välillä harvemmin sinnikkäät vihreät pensaat ja puut koristelivat ruskeanharmaata maata. 






suoraan merestä nousevia vuoria

toinen hotelliranta





Välillä näkyi vaan autiota vuoren rinnettä, välillä siellä näkyi taas muitakin rantoja kahviloineen ja rantatuoleineen, jopa hotellin näköisiä viritelmiä näkyi. Ölüdeniz on kuuluista rannoistaan, joita näkyy usein Turkin matkailumainoksissa ja kannattaahan näitä kuvata ja kuvia jakaa.

määränpää häämöttää

tätä siltaa pitkin veneesen noustiin ja sieltä laskeuduttiin. Viisainta oli kantaa kenkiä - sen opin :)
Kun lähestyimme rantaa, ymmärsin että miksi sinne ei mene tietä. Laaksossa on yhdellä puolella välimeri ja kolmella puolella kohoaa vuoret. Nimensä "perhoslaakso" se on saanut lukuisista perhoslajeista. Laakso on Babadağ (baba=isä dağ=vuori) vuoren helmoissa. Vuoren korkein huippu kohoaa 1969 metrin korkeuteen ja toiseksi korkeinkin yltää 1400 metriin. Isävuori on world heritage foundationin suojeltavien kohteiden joukossa mm. koska sen suojissa asuu useita harvinaisia kasveja ja eläimiä, kuten nämä perhoset. Minähän en yhtään perhosta nähnyt, reissukumppaneista joku näki jonkun mutta niiden aika ei ole oikein enää nyt lokakuussa. 

"Kovat äänet ovat haitallisia perhosille"
vielä raaka granaattiomena

pelargonia kasvoi ihan pensaana




Saarelle rantauduttuamme lähdimme katselemaan vähän sisämaahan päin. Kun olsti lipun kelebekler vadisin omalle laivalle, kuten teimme, sai sillä samalla lipulla takaisinpaluun lisäksi myös ilmaisen pääsyn laakson sisälle menevälle polulle. Polku kiemurteli ihanan rauhallisessa ja hiljaisessa ympäristössä. Päivä oli lämmin, auringossa suorastaan kuuma mutta puiden alla varjossa oli ihan mukava sää. Laakso oli suhteellisen kapea ja molemmin puolin nousi jyrkät rinteet. Silloin tällöin sieltä täältä kuului vuohien määkinää ja kameran zoomiin yksi kaveri osuikin. En voi käsittää, miten ne tuolla pärjäsi ja miten ne sinne oli päätyneet. Paikoin siellä varmaan oli pieniä polkujakin ja tuollaisessa maastossahan vuohet taitaa asustella muuallakin.

en voi käsittää, miten nuo vuohet tuolla pärjäs





Lähdimme katsomaan löytyisikö vesiputousta, mutta kuulimme että näin loppukesästä se ei olisi kovin runsas. En nähnyt. Ei haitannut. Ihanaa oli olla hiljaisessa luonnossa, ihmetellä vuorten jylhyyttä ja laakson vehreyttä. Pelargoniat kasvoivat puumaisina lähes pensaina, granaattiomenat ja oliivit kypsyivät puissa. Palmut ja männyt ja lehtipuut olivat sulassa sovussa myös. Laaksossa on pieni ravintola, josta sai tavallista turkkilaista ja myös yleismaailmallisempaa pientä syötävää, kuulemma oli myös ravintola josta sai ihan turkkilaisia kotiruoka-annoksia, mutta itse nappasin köfte ekmekin eli leivän, jonka välissä on turkkilaisia lihapullia ja mentiin sitten kaikki ruokinemme rannalle niitä syömään. Aika hehkeissä maisemissa :)

Ranta oli ihan täydellinen myös uimiselle. Aaltoja ei juuri sinne osunut, vesi oli suolaista ja lämmintä ja kannatti kellujaansa. Rantaan tuli säännöllisin väliajoin niitä laivoja, jotka kävivät useammassa rannassa päivän mittaan, tulivat metelin kanssa. Mutta uintihetkemme osui sellaiseen saumaan että oli rauhallista ja hiljaista. Pitipä päästä myös uimaan niin että sai käden toiseen kallioon, tuohon joka näkyy tuossa alakuvassa oikealla puolella. Mutta ei toki noin syvällä uitu. Ranta syveni tosi nopeasti. 


kahvilan kulmalta rannalle

irtoamme laiturista
Tarkalleen klo 17 tai vähän enenn piti olla rannassa, kun lähti päivän viimeinen laiva takaisin rantaan. Ölüdenizissä olimme katselleet vähän päivällisvaihtoehtoja netistä ja etsimämme ravintola löytyikin ihan tämän rannan tuntumasta. Olimme paikalla, kun ilta-aurinko vielä loisti pehmeänä ja hohtavana. Voi kuinka kaunis se on ja kuinka kauniiksi kaiken saa. Sitten pikkuhiljaa aurinko alkoi laskea kukkulan taa. Tämä ranta kuten myös kelebekler vadisi on suosittu liitovarjoilijoiden keskuudessa ja molemmissa paikoissa ihmisiä laskeutui säännöllisesti varjoineen rannalle. Ihan niin hyvää kuvaa en saanut, mitä toivoin mutta jotain kuitenkin. 









Turkkilaisia alkupaloja ja loistavaa lammasta maistellen ilta kului. Kuulumisia vaihdettiin ja päiviä ja kilometrejä kurottiin umpeen. Olen kiitollinen kaikista kavereistani ja ystävistäni, kaikilla on oma paikkansa sydämessäni ja elämässäni. Tämän Turkin yhdistämän joukon kanssa luontevia keskustelunaiheita ovat niin oma kuin lasten sopeutuminen uusiin kouluihin ja paikkoihin kuin sellaisen kasvorasvan/meikkivoiteen löytäminen jossa on mahdollisimman suuri suojakerroin aurinkoa vastaan. En ollutkaan ainoa, joka Suomessa oli hädissään kun kaupassa kysyttiin haluanko että ostokseni maksetaan hipaisemalla. Kyllä en ollut kuullut sellaisesta ja kyllä epäilytti :) Minun lisäkseni myös ilmeisesti eri puolilla Suomea kulkee erityisesti kesäisin joukko, joka vaistomaisesti ojentaa pankkikortin kassalle eikä ymmärrä itse sitä mihinkään laitteeseen laittaa. Sama joukko hymyilee vieraille lapsille ihan vaan viihdyttämistarkoituksessa ja tottumuksesta. Tässä porukassa kyynelet ja nauru kulkevat sujuvasti rinnakkain. Vaikka minkä ajatuksen sanoisi ääneen, niin jonkunlaista kaikupohjaa se saavuttaa ja tsempeistä voi olla varma.

Vielä seuraa kolmas reissupostaus Fethiyen omista nähtävyyksistä, vaikka aikaa niille ei niin paljon kertynytkään.